Historia

Kolhon historia

Asutuksen synty

Pohjois -Häme, johon nykyiset Vilppulan ja Kolhon seudut kuuluvat oli 1500-luvulle asti asumatonta erämaata, johon Tampereen ympäristöstä tulleet asukkaat tekivät eräretkiä, polttaakseen kaskea, metsästääkseen ja kalastaakseen. Vuosikymmenien kuluessa alkoi näille erämaa-alueille kehittyä yksityisomistusta siten, että alueet jakaantuivat kahden pitäjän Kangasalan ja Sääksmäen haltuun.

Lauri Kekkonen

Tiedot Kolhon talon synnystä ovat ristiriitaisia. Suomen asutuksen yleisluettelossa vuodelta 1576 on maininta Sääksmäen pitäjän Konhon talosta kotoisin olleesta Lauri Kekkosesta, joka on muuttanut Kolhoon. Hänestä on maininta myös Keuruun veroluettelossa. Hänen poikansa oli Lauri Laurinpoika jolla oli jo talon mukaan annettu sukunimi Kolho. Toinen versio tästä Lauri Kekkosesta kertoo, että hän olisi tullut Kangasniemen äkrynmäeltä 1570-luvulla ja asettunut asumaan Kolhonselän eli nykyisen Ukonselän rannalle, antaen tälle järvelle oman kotijärvensä nimen. Kangasniemellä on tänäkin päivänä olemassa Kolhonselkä. Lauri Laurinpoika Kolho oli Kolhon talon isäntänä vuosina 1617-1636.Hänen jälkeensä Paavo Laurinpoika Kolho 1637-1654,Juho Paavonpoika Kolho vuosina 1655-1676 ja Heikki Heikinpoika Kolho vuosina 1655-1697.

Talonpojat saavat maansa takaisin

1600-luvun alkupuolella suurin osa ”Keuruun” eli Kolhonkylän taloista oli kruunun antamien lahjoitusten vuoksi joutunut aatelin haltuun, ja isännät olivat siis aatelin talonpoikia. Taloja ostettiin ja myytiin jopa eri aatelis-sukujen kesken, kunnes 1600-luvun loppupuolella tapahtunut ”isoreduktio” palautti talonpoikien omistusoikeuden tiloihinsa, ja mahdollisuuden ostaa kruunun omistamaa maata perintömaaksi. Kolhon talo ostettiin perintömaaksi vuonna 1752. Talot olivat tuohonaikaan köyhiä maanviljelys oli alkeellista, metsästys ja kalastus antoivat apua niukkaan toimeentuloon.

Kolhon talo jakaantuu

Vuoden 1701 väestöluettelossa on maininta kahdesta Kolhon talosta. Talo on jaettu vuonna 1697, jolloin syntyivät Ylä-kolho ja Ala-kolho. Ylä-kolho eli Kolhon talo on edelleen alkuperäisen suvun hallussa. Ala-kolho myytiin huutokaupalla vuonna 1908.

Ylä-Kolho

Kun Kolhon talo jaettiin vuonna 1697, tuli Ylä-kolhon isännäksi Matti Matinpoika, joka oli isäntänä vuoteen 1701. Vuosina 1701-1723 Kolhon talon isäntänä oli Elias Paavonpoika, joka oli taloon tullut vävy. Seuraava isäntä vuosina 1723-1741 oli Yrjö Martinpoika, Heikki Yrjönpoika oli isäntänä vuosina 1742-1770. Vuosina 1771-1802 isäntänä oli Pekka Heikinpoika, ja hänen jälkeensä Taavetti Pekanpoika vuosina 1803-1830. Taavetin puolisona oli Maria Erkintytär, ja heillä oli lapset Saara, Kristiina, Abraham, Heikki ja Heta.

Saxbergin suku tulee Kolhon taloon

Kristiina vihittiin vuonna 1822 Juho Abrahaminpoika Saxbergin kanssa,joka oli Keuruun suolahden kylän Könttärin talon poika.Juho tuli Kolhon talon isännäksi vuonna 1826. Näin tuli Saxberg sukunimeksi Kolhon taloon. Juho oli isäntänä vuodet 1826-1838. Hän kuoli nuorena,vain 43-vuotiaana.

Talon hoito jäi 7:n vuoden ajaksi Kristiina lesken harteille, joka sitten kuoli kirkkoveneonnettomuudessa vuonna 1845 yhdessä tyttärensä Fredrikan ja 24:n muun henkilön kanssa. Veneessä oli mukana myös Juhon ja Kristiinan toinen lapsi Matti joka kuitenkin pelastui.

Matti Saxberg-Kolho talon isäntänä

Matti Saxberg oli Kolhon talon isäntänä vuodet 1845-1897. Hän oli naimisissa Hilda Johanna Hermannintytär Mikkolan kanssa, ja heillä oli 8 lasta. Matti lisäsi sukunimeensä sanan Kolho. Virallinen nimen muutos tehtiin vuonna 1906.

Matti hoiti innolla kylän yhteisiä asioita sekä kirkollisissa että kunnallisissa toimissa. Hän oli mm.Tampere-Vaasa ratatyömaalla rakennustyön tilinpitäjänä ja kassanhoitajana, sekä kuului Keuruulle perustetun koulun johtokuntaan ja Keuruun uuden kirkon työtä valvovaan rakennuskomiteaan.

Hänellä oli hyvä luku ja kirjoitustaito, joka oli harvinaista tuohon aikaan syrjäseudulla. Matti piti myös sääpäiväkirjaa koko elämänsä ajan merkiten siihen säätiedot ja lämpötilan.Tämä päiväkirja on sittemmin luovutettu ilmatieteen laitokselle.

Matti rakennutti viiden muun miehen kanssa Keuruun-Kolhon ja Mäntän väliä seilanneen ”Keuru” laivan, ollen sen kassanhoitajana.Matkustajaliikenne jatkui 1900-luvun alkuun, kunnes Jyväskylän radan valmistuminen lopetti matkustajaliikenteen Keurusselällä. Matti-Saxberg-Kolho möi talonsa vanhimmalle pojalleen Evertille vuonna 1898 30.000 Suomen markan kauppahinnasta, ja jäi vaimonsa kanssa taloon ”syytinkiläisiksi”.

Evert Kolho

Evertistä tuli kylän ”kynämies, hän hoiti isäntien testamentit ja kirjoitti monet viralliset paperit. Hän toimi puutavarakauppiaana myyden puutavaraa, pylväitä, parruja ja kattotuoleja kaupunkien rakennusliikkeille ja rannikon laivatelakoille.

Hän uudisti kartanon rakennukset,korjasi ja laajensi, sekä varusti tilansa uudenaikaisimmilla koneilla. Evert osallistui myös kunnalliselämään, toimien Vilppulan kuntakokouksen ensimmäisenä puheenjohtajana. Eevert oli vihitty Eulalia Riihimäen kanssa vuonna 1882, ja heillä oli kaikkiaan 16 lasta, joista aikuisiksi eli seitsemän poikaa ja kaksi tytärtä.

Eevert Kolhon kuoltua vuonna 1912, jäi talo lesken hallintaa. Eulalia Kolhon kuoltua vuonna 1924 jäi talo lasten yhteishallintaan, ja syntyi ”Kolhon talo Oy”. Yhteisenä talo säilyi aina vuoteen 1947 saakka. Talosta oli tätä ennen vapaaehtoisin kaupoin luovutettu pika-asutukseen useampi tila, sekä myöhemmin pakkoluovutettu maanhankintalain perusteella peltoa sekä metsämaata.

Sodan jälkeinen aika

Kolhon talo jaettiin sodan jälkeen seitsemään osaan, kun ne osakkaista, joilla oli toinen ammatti menettivät maastaan suuren osan. Päätaloa jäivät asumaan Onni Kolho yhdessä poikansa Timon kanssa. Timo Kolho oli myöhemmin viimeinen Kolhon päätalon asukas.

Ala-Kolho

Ala-kolhon jälkeläiset köyhtyivät 1800 luvulla perinnönjakojen jälkeen. Vuonna 1908 noin 414 hehtaarin suuruinen talo huutokaupattiin. Korkeimman tarjouksen 50100 markkaa teki Längelmäeltä kotoisin ollut Kanttori ja Maanviljeliä Fredrik Pohjanheimo. Ala-kolhon isäntä Evert Kolhon tarjous oli 50000 markkaa. Eevert Kolhon tarkoituksena oli yhdistää talot yhdeksi suureksi taloksi,mutta 100mk:n ero tarjouksissa johti siihen,että talo meni Fredrik Pohjanheimolle,joka heti hakkasi tilalta kaikki puut ”aina halkoihin asti”.

Eevert Kolho sai ostaa Pohjanheimolta 6,53 hehtaarin suuruisen alueen,johon kuuluivat Ala-kolhon pihapiiri sekä rantapellot. Ala-kolhon päärakennuksen Pohjanheimo möi vuonna 1911 Vilppulan Työväentaloksi.

Ulkorakennusten hirsiä käytettiin uudisrakennuksiin,osa Ala-kolhon rakennuksista sai lahota paikalleen.Aluetta käytettiin 1930-luvulla lehmien laitumena, kunnes Ester ja Kalle Norto rakensivat sinne talonsa.

Kirkkoveneiden aika

Kun vakituinen asutus alkoi Keuruun seuduilla, oli lähin kirkko Pirkkalassa, Käsittäen nykyisen Messukylän, Ruoveden, Pihlajaveden, Keuruun ja Multian kaikkine kylineen. Koska kirkko oli kaukana ja kulkuyhteydet olivat huonot käytiin siellä harvoin. Pitkistä matkoista ja huonoista kulkuyhteyksistä johtuen kylillä oli omia hautausmaita, jonne vainajat haudattiin. Kolhon seudulla tällainen oli Ukonselällä oleva Selkisaari, jossa Pappi kävi kerran vuodessa siunaamassa vainajien ruumiit. Keuruu sai ensimmäisen kirkkonsa vuonna 1625. Kun oma kirkko oli valmis odotettiin asukkaiden käyvän siellä joka sunnuntai. Kirkkomatkat Kolhosta Keuruulle olivat pitkiä, ja tuohon aikaan ei ollut maanteitä, joten ainoa mahdollisuus oli käyttää talvella jääteitä ja kesällä matkat tehtiin 12-14 hankaisilla kirkkoveneillä. 1800-luvun puolivälissä alkoi höyrylaiva ”Keuru” hoitaa Kolhon Mäntän ja Keuruun välistä liikennettä ja tämä merkitsi sitä, että kirkkoveneiden aika oli lopullisesti ohitse.

Kirkkoveneet Kolhon seudulla

Naapuritalot ja torpat olivat sopineet yhteisen kirkkoveneen rakentamisesta, ja näistä muodostui niin sanotut”kirkkovenelahkot”,joihin kuului noin 4-7 taloa ja torppaa. Kirkkovenelahkoja oli Kolhossa seitsemän kappaletta, ja näillä oli kirkkovenevalkamassa ”Kaukasen rannassa” oma vene ja venekoppi ja jokaisella veneellä oli vielä oma nimi.

Kolholaisten kirkkovenelahkot

  • Ala-Kolhon lahko, joka omisti 14-hankaisen ”Huuhkain”nimisen veneen
  • Ylä-Kolhon lahko, joka omisti 12-hankaisen ”Ahti”nimisen veneen
  • Kurenniemen lahko, joka omisti 12-hankaisen ”Kurki”nimisen veneen
  • Loilan lahko, joka omisti 14-hankaisen ”Susi”nimisen veneen
  • Peltoniemen lahko, joka omisti 14-hankaisen ”Mainio”nimisen veneen
  • Haikan lahko, joka omisti 11-hankaisen ”Porsas”nimisen veneen
  • Hokkaskylän lahko, jonka veneestä ei ole tarkempia tietoja

Kirkkoveneet rakennettiin venemestareiden johdolla

Lahkoon kuuluneet talot rakensivat kirkkoveneet yhteisvoimin, ja työtä johti erityinen venemestari,joista kuuluisimpia olivat Ruovedeltä kotoisin ollut ”Särki-seppä” ja omalta paikkakunnalta kotoisin ollut”Kangas-Pekka”.

Tuohon aikaan ei ollut mitään valmiita piirrustuksia, vaan suunnitelma syntyi venemestarin päässä, ja niinpä kaikki veneet eivät onnistuneet, vaan olivat raskaita soutaa. Veneisiin käytetyt naulat taottiin käsin, vanhimmat veneet olivat yksinomaan tervattuja, mutta myöhemmin niitä alettiin myös maalata. Suurempiin veneisiin rakennettiin kiintonainen peräsin, mutta pienempiä ohjattiin melan avulla.

Kirkkoveneitä käytettiin yksinomaan kirkkomatkoja varten. 14-hankaiseen veneeseen sopi noin 60 henkilöä, mutta kerrotaan eräässä veneessä olleen jopa 105 henkilöä. Suurina kirkkopyhinä oli jopa 500-600 henkilöä lähdössä veneillä kirkkoon, venevalkamasta lähdettiin seitsemän maissa aamulla, ja matka Keuruulle kesti tunnin verran.

Kirkkoveneonnettomuus

Kirkkoveneiden välinen kilpasoutu oli hyvin yleistä. Keurusselällä sattui myös onnettomuuksia, joista pahin tapahtui 31.8.1845, jolloin hukkui 26 kirkkomatkalaista (tästä tapahtumasta on aikalaisen selostus Kolhon kirkon eteisessä). Kun Höyrylaiva ”Keuru” aloitti liikennöinnin, jäivät kirkkoveneet pois käytöstä, siis noin vuoden 1885 jälkeen.

Rautatie valmistuu, laivaliikenne loppuu

Vuonna 1883 valmistui Kolhon ohitse kulkeva Tampere – Vaasa rautatie, jolla oli hyvin suuri merkitys Kolhon tulevalle kehitykselle. Keuruulle ja Mänttään pääsi vain laivalla ja tätä liikennettä alkoi hoitaa uusi siipiratas Elias Lönnrot. Matkustajalaivaliikennettä kesti 1900-luvun alkuun, jolloin Jyväskylän ja Mäntän radat valmistuivat. Vesistöihin jäi ainoastaan puutavaran kuljetus.

Työpaikkoja Kolhon seudulle

Tampere-Vaasa rautatie rakennettin vuosina 1879-1883. Rautatien tulolla oli Kolhon kylän elämään monenlaisia vaikutuksia. Seudulle syntyi paljon uusia työpaikkoja ja uusia kauppaliikkeitä perustettiin radan varteen.Työväen tarve oli niin suuri, että sitä ei paikkakunnalta löytynyt tarpeeksi, vaan sitä haalittiin ympäri Suomea. Asuntojen tarve oli huutava ja monet työmiehet joutuivatkin asumaan kaukana radasta. Tällöin päivittäinen työmatka muodostui todella pitkäksi.

Rauhattomuus Kolhon seudulla lisääntyi

Ratatyömaa oli jaettu kolmeen piiriin. Näistä ensimmäinen ulottui Tampereelta Pollariin, toinen Pollarista Alavudelle, ja kolmas Alavudelta Vaasaan. Vilkkaimpana aikana töissä oli jopa 4000 radan rakentajaa. Vieraan työvoiman suuri määrä aiheutti rauhattomuutta Kolhon seudulla. Alkoholin käyttö lisääntyi, salakapakoita syntyi, ja tästä johtuen tappeluiden ja varkauksien määrä lisääntyi. Myös paikallinen väestö kärsi tästä yleisestä rauhattomuudesta. Järjestystä palauttamaan palkattiin kuvernöörin ehdotuksesta erityinen rautatiepoliisi.

Tällaisella veturilla hoidettiin alkuvuosien liikennettä Tampere-Vaasa radalla. Veturin suurin sallittu nopeus oli 55km/h.

Vaikea rakennuskohde

Kolhon seutu oli maastollisesti erittäin vaikeaa. Rata rakennettiin kahden järven väliselle kannakselle,järvien rannat piti pengertääja täyttää pienet salmet. Oli mäkiä, kallioita ja soita sekä lisäksi rakentamiseen tarvittavasta kivestä ja sepelistä oli kova pula.

Ratarakentajan tavallisimmat työkalut olivat tuohon aikaan rautakanki, leka, kirves ja lapio. Dynamiitin käyttö oli vielä opettelua ja sen varomattomasta käsittelystä aiheutuikin lukuisia onnettomuuksia, joissa moni radan rakentaja sai surmansa.

Rata valmistui neljässä vuodessa

Tuntuu ihmeelliseltä, että näillä alkeellisilla työvälineillä saatiin rata valmiiksi neljässä vuodessa. Rataa rakennettiin yhtäaikaa sekä Tampereelta että Vaasasta päin ja nämä rakentajaryhmät kohtasivat toisensa Pollarissa vuonna 1882.

Tämän jälkeen alkoi epävirallinen liikenne ja varsinainen vihkimisjuhla oli vasta 28.9.1883. Junat toivat sinne vieraita sekä Tampereelta että Vaasasta suunnasta ja paikalla olivat myös Vaasan läänin kuvernööri Karl Gustav Fabian Wrede että Hämeen läänin kuvernööri Edvard Reinhold Ammondt.

Tuohon aikaan junat oli suunniteltu kulkemaan vain 25 kilometriä tunnissa, joten matkanteko oli hidasta, mutta kuitenkin nopeampaa kuin hevoskyyti. Rautatie oli lähes ainoa kulkuväline lähikaupunkeihin, koska maanteitä ei silloin vielä ollut.

Kulttuurikesä 1889

Kesä 1889 on saanut nimekseen Kulttuurikesä. Silloin kolhossa vieraili paljon tunnettuja kulttuurihenkilöitä kuten Juhani Aho, JH Erkko ja Eero Erkko, Jean Sibelius ja Vaasan kuvernööri Aleksander Järnefelt perheineen. Tuona kesänä mm.Eero Järnefelt maalasi Kolhossa kuuluisiksi tulleet taulunsa ”Pyykkiranta ja ”Kesäyön kuu”.

Järnefeltien perhe saapuu Kolhoon

Maisemat ovat Kolhon seudulla hyvin kauniit, ja tähän kiinnitti huomiota myös Vaasan kuvernööri ja myöhemmin senaattori August Aleksander Järnefelt ajaessaan junalla Vaasasta Kolhon ohi Tampereelle. Hänet oli nimitetty Vaasan kuvernööriksi vuonna 1888, ja jo seuraavana kesänä koko Järnefeltien perhe tuli Kolhoon lomaa viettämään.

Lahjakkaat lapset

Perheen kaikki lapset olivat hyvin taiteellisia. Eero Järnefelt oli jo tuohon aikaan tunnettu, Pariisissa ja Pietarissa opiskellut taidemaalari, joka maalasi paljon muotokuvia. Kolhossa hän paneutui maisemamaalaukseen ilmeisesti luonnonkauniin ympäristön innoittamana. Lomaa hän vietti yhdessä Kansallisteatterin näyttelijättären ja tulevan vaimonsa Saimi Swanin kanssa.

Armas Järnefeltistä, tuolloin 20-vuotiaasta nuorukaisesta, tuli myöhemmin säveltäjä ja kapelimestari, ja hän sai myöhemmin professorin arvonimen. Arvid Järnefelt, tuleva kirjailija, suunnitteli Kolhossa esikoisromaaniaan ”Isänmaa”, jonka hän julkaisi vuonna 1892. Lomaa oli Kolhossa viettämässä myös Aino ja Kasper Järnefelt. Aino Järnefelt vihittiin vuonna 1892 säveltäjämestari Jean Sibeliuksen kanssa. Kasper Järnefelt, joka oli lapsista vanhin, toimi taidemaalarina, sekä myöhemmin opettajana ja kielenkääntäjänä.

Kolhon kulttuurikesä

Järnefelteillä kävi sinä kesänä paljon vieraita, kuten Blofeldin veljekset Pekka ja Juhani Aho, runoilijat JH Erkko ja Eero Erkko, sekä myös myöhemmin valtiopäivämieheksi valittu Ernst Ivar Roini Mäntän Seppälän talosta. Kesästä 1889 on yleisesti käytetty nimeä”Kolhon kulttuurikesä”, seuraelämä oli tuolloin hyvin vilkasta tunnettujen kesävieraiden ansiosta.

Keuruulta kotoisin ollut tohtori Waren oli saanut ihmiset innostumaan kunnallisen sairaalan perustamisesta, ja tähän tarkoitukseen kerättiin rahaa kesäjuhlilla ja arpajaisilla. Keuruulla järjestetyissä kesäjuhlissa esitettiin näytelmä Kiljanderin ”Amalia ystävämme”. Näytelmän kulissit olivat maalanneet Eero Järnefelt, Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre. Järnefeltin perheen jäsenet sekä Saimi Swan toimivat näyttelijöinä. Höyrylaiva”Keuru” välitti liikennettä Kolhon ja Keuruun välillä. Tällaiset juhlat olivat Kolhossa hyvin harvinaisia, ja niinpä kaikki, joilla vain oli mahdollisuus, lähtivät juhlimaan.

Tunnetut maalaukset syntyivät Kolhossa

Matti ja Liisa

Juhani Ahon pienoisromaani ”Rautatie”(1884)” Kertomus Matin ja Liisan ensimmäisestä junamatkasta” sai toisen painoksensa kuvituksen Eero Järnefeltin toimesta Kolhon asemalla.Rovastin mallina toimi kolhon talon isäntä Matti Saxberg Kolho, Liisana ja Mattina olivat Kolhon talon karjakko Leena ja renki Köpi. Junanlähettäjän mallina oli ratamestari Heinonen.

Kolhon asemarakennus oli saanut kuvitteellisen kyltin ”Lapinlahti”. Pohjois-Savossa sijaitsevan Lapinlahden ohi ei tuolloin vielä mennyt rautatietä. Rata valmistui siellä vasta vuonna 1902.


Eero Järnefelt maalasi Kolhossa kuuluisaksi tulleen taulunsa ”Pyykkiranta” sekä pienemmän teoksen ”Kesäyön kuu” ja kolmannen teoksen, joka esittää Ylä-kolhon isäntää Matti Saxberg-Kolhoa istumassa keinutuolissa piippuaan poltellen.

Taulussa pyykkiranta näkyy taustalla Ala-kolhon rakennukset ja Ylä-kolhon rakennusten katot. Pyykkiä on pesemässä Anna-Liisa Ala-kolho, joka aviomiehensä kuoltua elätti lapsiaan pesemällä ihmisille pyykkiä. Taulussa tulta kohentava tyttö on Aurora, Järnefeltien apulainen.

Uutta kulttuurikesää odotetaan

Järnefeltit viettivät kesiään eri puolilla Suomea, mutta Kolhoon he eivät enää tulleet. Kolhossa lomaili kyllä Vaasalaisia virkamiehiä,mutta toista vuoden 1889 kaltaista kulttuurikesää ei Kolhossa enää nähty.

Kolhon teollistuminen

Kolhon kylä oli syrjässä, mutta alkoi voimakkaasti kehittyä 1800-luvun loppupuolella. Tukkien hinta alkoi kohota,rautatie ja teollisuuden kehittyminen nosti maan arvoa. Teollisen toiminnan Kolhossa aloitti Matthias Bonn perustamalla höyrysahan vuonna 1886 Kolhon salmen etelärannalle. Vuonna 1908 Matthias Bonnen saha tuhoutui tulipalossa.Uutta sahaa hän ei enää rakennuttanut, vaan perusti tervatehtaan, joka toimi aina 1940-luvun puoliväliin saakka.

Matthias Bonn – ”Kolhon patruuna”

Matthias Bonn syntyi 22.10.1853 Maalahdella. Suoritettuaan Vaasan ruotsalaisen lyseon v.1873 hän muutti pois kotipaikkakunnaltaan, toimien mm. kaupan ja puutavaran viennin alalla, maakauppiaana, kirjanpitäjänä sekä rautateiden palveluksessa. Kolhoon hän muutti Orivedeltä 15.12.1893.

Kolhoon valmistuu höyrysaha

Hän osti maata ja rakensi komean herraskartanon itselleen. Vuonna 1896 hän perusti höyrysahan Kolhon salmen etelärannalle. Saha menestyi hyvin, ollen vuosisadan vaihteessa yksi Keski-Suomen suurimmista työllistäen lähes 250 henkilöä. Bonn harjoitti myös jo tuolloin ulkomaankauppaa, sahatavarasta maksettiin tuolloin hyvin.

Vastoinkäymisiä

Yllättäen Bonne jätti tammikuussa 1901 konkurssihakemuksen, sahaa varten oli otettu rohkeasti lainaa, eikä hän selvinnyt veloista. Matthias Bonn selvisi konkurssista neuvokkuutensa ja hyvien tuomareiden avulla. Sahan konttoristina toimi tuolloin Pietarsaaresta kotoisin ollut Elma Hult, joka oli oppinut toimimaan ja työskentelemään vaativan isäntänsä toivomalla tavalla. Matthias Bonnen vaimon Cecilian kuoltua pitkään sairastettuaan vuonna 1898, meni sahanomistaja vihille konttoristinsa kanssa 3.syyskuuta vuonna 1899. Konkurssihuutokauppa pidettiin vuonna 1903, jossa Elma Bonn huusi koko tilan ja siihen kuuluneen sahan,joka alkoi taas pian käydä.

Bonnen tervatehdas

Vuonna 1908 saha yllättäen paloi ja siitä jäi vain piippu törröttämään, lautatarha ja asuinrakennukset säästyivät palossa. Saha oli hyvin vakuutettu, ja vakuutukset korvasivat vahingot. Sahaa ei kuitenkaan enää rakennettu, vaan perustettiin tervatehdas Kaijanselän rantaan. Tämä tehdas toimi aina 1940-luvulle saakka. Maatilaansa varten Bonne osti uudenaikaiset koneet ja laitteet. Peltoja viljeltiin uusimpien menetelmien mukaan ja kerrotaan, että lähes puoli Kolhon kylää sai maidon hänen navetastaan.

Omalaatuinen patruuna

Mielipiteet Matthias Bonnesta olivat ristiriitaisia. Hän oli omalaatuinen patruuna, joka puhui huonoa suomea, ja häntä oli vaikea ymmärtää. Hän oli ankara alaisilleen, riiteli kaikenlaisista asioista ja oli vakituinen osapuoli käräjillä. Oli kuitenkin myös niitä, jotka olivat Bonnea kauan palvelleena oppineet pitämään hänestä.

Elma ja Matthias Bonnen rahasto

Bonnella itsellään ei ollut lapsia, mutta hänen kuitenkin sanotaan pitäneen lapsista. Hän lahjoitti Kolhon koululle rahaa, josta jaettiin varattomille oppilaille kenkä- ja vaaterahaa. Vuonna 1919 Elma ja Matthias Bonn perustivat omaa nimeään kantavan rahaston köyhien alakoululaisten avustamista varten. Matthias Bonnen kuoleman jälkeen 23.11.1927 alkoi Elma Bonne pehtoorinsa kanssa hoitamaan liiketoimia ja myös onnistui siinä. Vuonna 1948, Elma Bonnen kuoleman jälkeen, sukulaiset myivät koko Bonnenniemen rakennuksineen alueen Kolho Oy:lle.

Kuvassa Elma ja Matthias Bonn. Kuva: Edvin Käkelä.

Bonnen perheen hautakammio

Nykykolholaisille Matthias Bonnesta on muistuttamassa yksityinen hautakappeli keskellä Bonnen niemen teollisuusaluetta. Hautakappeli rakennettiin Bonnen ensimmäisen rouvan kuoleman jälkeen ja sinne varattiin kolme hautapaikkaa; Bonnen pariskunnalle ja Bonnen äidille. Bonnen äiti ei kuitenkaan halunnut tulla sinne haudatuksi”toisten potkittaviksi”. Niinpä siellä lepäävät nyt Cecilia, Matthias ja Elma Bonne.

Nyt suurten kuusten ympäröimä hautakappeli on keskellä tehdasaluetta, mutta sen poissiirtämiseksi ei ole myönnetty lupaa, vaan alue on rauhoitettu. Hautakappelin oven yläpuolella on jälkipolvia muistuttamassa teksti: MAKARNE BONNS FAMILJEGRAF.

Kolhon teollistuminen (jatkoa)

Vuonna 1911 perustivat Saarimäen veljekset Kolhoon tulitikkutehtaan, joka toimi vuoteen 1916, vaihtaen välillä omistajaa.Tehdas toimi vuoteen 1916 saakka, kunnes se paloi.Tuolloinen omistaja SOK ei jatkanut toimintaa Kolhossa, vaan rakennutti uuden tehtaan Vaajakoskelle.

Oskari Peltoniemellä oli Kolhossa saha-, terva- ja tärpättitehtaat.Hän harjoitti myös laajamittaista halkokauppaa ja myi polttoturvetta. Liiketoiminta kukoisti,kunnes hän yllättäen kuoli vuonna 1925. Kun jatkajaa ei löytynyt hänen yritykselleen,se myyttiin huutokaupalla G.A.Serlachiukselle.

Teollisuusmies Oskari Peltoniemi

Halkokauppiaana

Oskari Peltoniemi oli Matthias Bonnen lailla aikansa merkittävin teollisuusmies ja vaikuttaja. Hän oli perinyt isältään vauraan Peltoniemen talon vuonna 1909. Liiketoimintansa hän aloitti halkokauppiaana. Toiminta oli hyvin laajamittaista ja ilmeisesti hyvin kannattavaa, koska hän osteli maa-alueita ja tiloja Kolhon kylän keskustasta ja ympäristöstä.

Tervatehtaan omistajana

Ostamansa Tervasaaren tontin mukana hän sai haltuunsa tervauunin myllyn ja huvilarakennuksen. Tästä alkoi hänen teollisuusmies uransa. Hän alkoi kuljettaa tervaksia tervauuniinsa näiltä ostamiltaan tiloilta Ukonselän takaa laivansa vetämällä proomulla. Halkokauppa oli edelleen niin suurta, että hän osti halkoja ja välitti niitä eteenpän, sekä teetätti osan omasta metsästään. Hän myös nostatti ja myi polttoturvetta.

Liiketoiminta laajenee

Hän kehitteli ja paransi tehtaansa toimintaa ja hankki tervauunin rinnalle tervapolttimon sekä pärehöylän. Vuonna 1919 valmistui hänen uusi terva ja tärpätti tehtaansa. Vuonna 1922 alettiin rakentaa saharakennusta, jossa oli raami, särmäyssaha ja voimanlähteenä oli 35 hevosvoimainen höyrykone. Saha käynnistyi ja tervatehdas tuotti hyvin. Hän rakennutti Tervasaareen työväelleen asuntoja ja saunat, ja piti heille kesäjuhlia. Oskari Peltoniemi asui perheineen Tervasaaren huvilallaan, ja hänellä oli jo tuolloin käytössään moottorivene, jolla hän kulki Tervasaaren ja synnyinkotinsa Peltoniemen väliä.

Kuvassa Oskari Peltoniemi vaimonsa Ilmin ja lastensa Unton ja Eilan kanssa. Kuva on 1920-luvun alkupuolelta, ja kuuluu Eila Kopareen kokoelmiin.

Yllättävä loppu

Kaikki näytti menevän hyvin, kunnes vuonna 1925 Oskari Peltoniemi yllättäen kuoli umpisuolen puhkeamiseen, ja siitä seuranneeseen vatsakalvon tulehdukseen. Kun hänen yritykselleen ei löytynyt jatkajaa myyttiin se huutokaupalla ja ostajana oli G.A. Serlachius jonka toimesta laitokset purettiin.

Kolhon teollistuminen (jatkoa)

Pekka Hyvärinen perusti Kolhon sahan vuonna 1910. Saha meni kuitenkin pian konkurssiin, ja monien omistajain vaihdosten kautta se päätyi lopulta G.A.Serlachius Oy:lle, jonka hallussa oli nyt koko Kolhon teollisuus. Vuonna 1928 valmistui rakennuspuusepän tehdas, jonka tuotteet menivät lähinnä vientiin.

Vuonna 1937 perustettiin höyläämö ja pientavara koneistamo, ja vuonna 1941 perustettiin talotehdas. Sodanjälkeinen asuntopula ja sotakorvaustoimitukset takasivat täystyöllisyyden Kolhon tehtailla. Elementti puutalojen valmistus jatkui aina vuoteen 1953 saakka.

Vuonna 1950 Serlachius rakennutti Kolhoon puutavaran kyllästämön ja vuonna 1953 perustettiin ikilevytehdas.Vuonna 1971 rakennettiin muovitehdas, jossa aloitettiin muovikalvojen, levyjen ja lämpöeristyslevyn valmistus.Tehdas toimi vuoteen 1975 saakka, jolloin toiminta kannattamattomana lopetettiin.

Vuonna 1970 perustettiin Kolhoon kalustetehdas, ja keskityttiin”Serla” keittiökalusteiden valmistukseen.Vanhan kalustetehtaan tuhouduttua tulipalossa vuonna 1984, laajennettiin Kaijanrannassa olutta tehdasta, joka oli silloin pohjoismaiden uudenaikaisin.Vuonna 1993 Serlachius myi kalustetehtaansa, joka sitten vuonna 1994 lopetti toimintansa.

Tämän päivän Kolhossa ovat teollisuuden tarjoamat työpaikat kovasti vähentyneet. Suurin teollinen työnantaja Kolhossa on tällähetkellä Formica IKI Oy:n ikilevytehdas, jossa on noin 200 työntekijää. Finnforest Oyj jatkaa Kolhossa painekyllästetyn puutavaran ja pylväiden tuotantoa. Keittiökalusteiden valmistusta jatkaa Futuro-kaluste Oy ja Mesitek-kaluste Oy.

Suomen armeijan ensimmäinen lentoasema

Kolhon sahan rannassa sijaitsi Suomen armeijan ensimmäinen lentoasema. Sen rakennustyöt aloitettiin helmikuussa 1918 ja lentotoiminta käynnistyi maaliskuussa 1918. ”Kaijanselän ” jäältä. Kolhossa paljastettiin 5.3.1988 muistomerkki ensimmäisen lentoaseman kunniaksi.

Ensimmäiset lentokoneet saatiin Ruotsista

Ruotsalainen Kreivi Eric von Rosen lahjoitti, ja myös itse lensi Suomeen Morane Saulnier Parasol- merkkisen lentokoneen Vaasaan 6.3.1918. Myöhemmin Ruotsista saapui toinen samanlainen kone sekä kolme kaksitasoista Albatros-N.A.B.- konetta. Albatros koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin.Vapautus sota oli ”kiivaimmillaan”, ja tarkoituksena oli käyttää näitä lentokoneita rintamalla, mutta ne eivä oikein osoittautuneet sopiviksi sotaolosuhteisiin. Koneet olivat hitaita, polttoainemäärä riitti vain 2,5 tunnin yhtämittaiseen lentoon, eikä aseistukselle ollut kiinnityslaitteita. Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista.

Morane-Saulnier Parasol lentokone suunniteltiin Ranskassa. Vuodesta 1915 lähtien näitä koneita rakennettiin lisenssillä Ruotsissa. Tämä konetyyppi oli Suomen ilmavoimien käytössä vuonna 1918. Koneen kärkiväli oli 11,00 m, pituus 6,5 0m, max.nopeus 120km/h, moottori 90hv, lentoaika 3h.

Albatros N.A.B. lentokone suunniteltiin Saksassa. Vuodesta 1914 lähtien sitä rakennettiin Ruotsissa. Konetyyppi oli Suomen ilmavoimien käytössä vuosina 1918-1921. Koneen kärkiväli oli 13,70 m, pituus 8,00 m, moottori 110 hv (Scania-Vabis) max.nopeus 100km/h, lentoaika 5h.

Kolhon lentoasema

Suomen ensimmäinen lentoasema sijoitettiin Kolhoon sahan rantaan, ja siihen rakennettiin vaja kolmea konetta varten. Ensimmäinen lentokone tuotiin Kolhoon rautateitse 7.3.1918. Koneita kunnostettiin sahan pannuhuoneessa. 17.3.1918 nousi lentokone Kolhossa ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan. Kolhossa oli kaikkiaan kolme lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja vihollisen liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle.

Suomen ilmavoimien perustamisen muistomerkki

Kolhon nimi jäi Suomen ilmailun historiaan, vaikka lentoasema ehti olla siellä vain vähän aikaa. Kun Suomen ilmavoimat täytti 70-vuotta vuonna 1988 paljastettiin Kolhossa ”Suomen ilmavoimien perustamisen muistomerkki”. Taiteilija Eino Koiviston tekemän korkean patsaan päällä lentävät Kolhoon tuotujen lentokoneiden pienoismallit. Patsas on pystytetty kauniille paikalle Ukonselän rantaan ohikulkutien varteen.

Kuvassa Suomen ilmavoimien ensimmäisen lentoaseman muistomerkin paljastustilaisuus Kolhossa 5.3.1988. Kuva Ormo Kosonen.

Karjalan siirtolaisten tulo Kolhoon

Siirtokarjalaisten saapumisella Kolhoon vuonna 1939 oli hyvin suuri vaikutus kylän elämään ja kehittymiseen.Kylä muuttui eloisammaksi, kun vilkkaat karjalaiset tulivat kanta-asukkaiden joukkoon. Kylän ulkoasu uudistui uusien karjalaistalojen ansiosta.Harrastustoiminta kehittyi ja virkistyi, karjalaisten ollessa innolla mukana esim. maamiesseuran,maatalousnaisten ja marttaliiton toiminnassa. Urheiluseurat saivat uusia ja aktiivisia jäseniä.

Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 alkoi Karjalan asukkaiden evakkomatka pois sodan jaloista, ja heitä asutettiin pitkin Etelä Itä ja Keski-Suomea. Vilppulaan tuli noin 1200 siirtokarjalaista. Heistä suurin osa oli kotoisin Valkjärven, Vuokselan ja Sakkolan pitäjistä.

Sopeutumisongelmia

Perusongelmat nivoutuivat siirtoväen ja heidän väliaikaisen isäntäväkensä suhteisiin. Kun kahden varsin erillaisen kulttuuripiirin edustajat joutuivat saman katon alle syntyi siitä kitkaa. Asunnoista oli kova puute, ja karjalaiset saivatkin aluksi käyttöönsä vanhimmat piha ja sivurakennukset. Elämä oli alkeellista ja ahdasta. Keskeinen ongelma oli myös väestön työllistäminen. Yhteiskunta vastasi tarvittaessa evakoiden elättämisestä mutta toisaalta vaati heitä osallistumaan työntekoon majoitusalueilla.

Siirtoväen pika-asutuslaki

Suomen poliittinen johto ilmoitti heti talvisodan jälkeen, että siirtoväelle järjestetään uudet asuinsijat. Kesäkuussa 1940 säädetty pika-asutuslaki kaksinkertaisti maatilojen määrän Kolhon kylässä, muodostettujen tilojen keskikoko oli 40 hehtaaria.

Tiloja saatiin sekä vapaaehtoisin kaupoin, että pakkolunastuksella. Esimerkiksi Kolhon talo luovutti vapaaehtoisesti pika-asutukseen kaksi 35 hehtaarin tilaa. Kun oma tila oli saatu, alkoi siellä ahkera rakentaminen ja viljelymaan kunnostus. Kaikki halusivat saada nopeasti oman tuvan ja päästä pois yhteisasumisen hankaluuksista. Kolhon kylän väkimäärä oli suurimmillaan noin 2250 henkilöä, koulut olivat täynnä lapsia. Esimerkiksi Loilan koulussa oli siirtokarjalaisten tultua noin 300 oppilasta.

Jatkosota muuttaa tilanteen

Kesäkuussa 1941 alkanut uusi sota keskeytti pika-asutuslain toimeenpanon. Jotkut siirtolaisista jäivät uusille tiloilleen, mutta suurin osa karjalaisista lähti takaisin kotiseudulleen, suurimman muuttoaallon ollessa keväällä ja kesällä 1942. Pika-asutus tiloja jäi tyhjilleen ja niiden maa jäi valtion haltuun, joka vuokrasi maita väliaikaisesti halukkaille viljelijöille.

Siirtolaisten paluu

Karjalan väestö joutui jättämään kotiseutunsa uudelleen kesällä 1944. Vanhoilla pika-asutustiloilla olisi taas ollut käyttö, mutta kukaan ei kuitenkaan voinut tulla suoraan omalle tilalleen, koska tilat oli vuokrattu ja vuokrasopimukset olivat vielä voimassa. Niinpä karjalaiset joutuivat odottamaan tilojensa takaisi nsaantia vuoden, jopa kauemminkin.

Maanhankintalaki

Vuoden 1945 alkupuolella hyväksytyn maanhankintalain perusteella maansaantiin oikeutettuja olivat siirtoväen lisäksi sotainvalidit, sotalesket ja heidän perheensä, sotaorvot ja perheelliset rintamasotilaat. Kuitenkin etusijalla olivat siirtoväki ja sotainvalidit.

Maiden pakkolunastus

Maata piti ottaa lähinnä valtion maasta ja vapaaehtoisin kaupoin ostettavasta maasta ja ellei näin saatu tarpeeksi maata, piti sitä pakkolunastaa rappiotiloilta ja tilakeinottelijoilta. Pian kuitenkin huomattiin, että näin ei saada tarpeeksi maata, vaan jouduttiin turvautumaan pakkolunastukseen. Vilppulassa ja Kolhossa toimi ”maanlunastuslautakunta”, jonka alue käsitti myös Mäntän, Ruoveden ja Kurun. Lautakunta laati luettelon alueellaan olevista maista, joita voitaisiin käyttää asuttamiseen.

Kolhossa suurimpia maanluovuttajia olivat Serlachius Oy, E.Math. Bonn sekä Kolhon talo. Pienempiä luovuttajia olivat Rosenlew-yhtiö ja Vilppulan Kunta. Esim. Bonnen tila pakkolunastettiin melkein kokonaan ja Serlachiuksen Iso-Loila jaettiin melkein kokonaan, siitä tehtiin 9 viljelystilaa. Maanlunastuslautakunta yritti toimia parhaansa mukaan, mutta tehtävä ei ollut helppo, sillä pakkolunastusta vastustettin paljon ja päätöksistä valitettiin aina korkeimpaan oikeuteen asti.

Uudet syntyneet tilatyypit

Suurimmat tilat saivat perikunnat, joihin kuului kolme sukupolvea tai vanhemmat ja kolme poikaa. Tilan koko oli noin 70-80 hehtaaria, josta peltoa noin 15 hehtaaria. Niin sanottu 6-tila oli kooltaan noin 55-60 hehtaaria, josta peltoa 15 hehtaaria.

Tavallinen viljelystila eli 5-tila oli kooltaan noin 40 hehtaaria, josta peltoa oli noin 9-10 hehtaaria. Asuntoviljelystilalla oli metsää korkeintaan 20 hehtaaria ja peltoa noin 6 hehtaaria. Asuntotila oli suuruudeltaan 2 hehtaaria. Kalastustila oli suuruudeltaan myös 2 hehtaaria. Pienin oli asuntotontti suuruudeltaan noin 1800-2000m2.

Pääosa Kolhoon syntyneistä tiloista oli tavallisia viljelystiloja eli 5-tiloja. Perikuntatiloja syntyi 3 kappaletta ja yksi ns.6-tila.Yksi kalastustila ja siihen laajat vesioikeudet, sekä jokunen asuntotila ja asuntoviljelystila. Kaikkiaan Kolhoon syntyi 82 uutta tilaa ja näiden lisäksi rintamamiestontit ja pienille tiloille annetut lisämaat.

Tieolojen kehitys Kolhossa

Ensimmäinen valtion tekemä tie Kolhossa johti rautatieasemalta Kolhontalon rantaan rakennettuun laivalaituriin. Asemalla pysähtyviltä junilta oli yhteys ”Keuru” laivaan.Tämä tie syntyi heti vuoden 1885 jälkeen. Vuonna 1920 rakennettin Kolhon salmen ylittävä silta Kolhon keskustaa. Vilppulaan ja Keuruulle ei ollut kuin rautatieyhteys. Tieyhteys Keuruulle saatiin valmiiksi vuonna 1928.

Kolhon ja Vilppulan välinen tie valmistui vuonna 1935. Tie oli aluksi yksityistie, ja jokaisella osakkaalla oli mää rätty tieyksikkö. Vuonna 1937 alettiin tietä anomaan yleiseksi valtion omistamaksi maantieksi. Monien viivytysten jälkeen tie viimein siirtyi siltoinen ja soranottoalueineen valtion haltuun vuonna 1949.

Lähdeluettelo:
Maija-Stiina Roine: Kolhon kylän tarina.
Maija-Stiina Roine: Kolhon kylä – muutosten aikaa.
Kaarina Pollari: Vilppulan kirja.